Toinen näkökulma edelliseen

Fazerin sinistä aamupalaksi, varastin setäkämppiksen hyllyltä jääkaapista. Dekadenttia! Pitää antaa suklaan sulaa oikeaan poskeen, koska vasemmalla vihloo infernaalisesti. Käsittämättömän hyvää. Kuuden tai kahdeksan palan jälkeen on pakko osata lopettaa, se kyllä jättää ilkeästi makeanhimon päälle, mutta kai sen kanssa on vain elettävä.

Oli ehkä maailman parasta nukkua maailman ihanimman kanssa viime yö. Niin parasta, että en välittänyt vaikka aamulla tunnit kuluivat ja minun olisi pitänyt olla jossain ihan muualla, koska en mieluummin olisi ollut missään muualla. Rintalastaa painava huokaus. Ihanuus lähti kouluun, minä jäin pyörimään pehmoisessa punaisessa aamutakissa. Minä tuun hulluksi kohta... mutta kai sen kanssa on vain elettävä.

Saa tehdä töitä, että tästä päivästä tulisi edes puolet niin hyvä kuin eilinen. Eilen olin reippaasti koulussa, kävin Marian kanssa combatissa, ihanuus haki minut ja mentiin Oulunsaloon lainaamaan luistimia, mikä tarkoitti sitä että lönähdin sohvalle ja katsoin ystävättären kanssa Nelosen kynysiä hyvän elämän ohjelmia, "Retro" ja "Äidit ja tyttäret". Ja sitten mentiin luistelemaan ja ihanuus oli aivan ihana ja nauroin kauhusta kun hän työnsi minua pitkin jäätä. Ihastuin ääneen, joka lähtee luistimen terästä ja jään pinnasta. Ja radiosta tuli Neon2:n Kemiaa ja ajattelin, että nyt tämä menee kyllä aivan liian pitkälle, ja toivoin ettei sitä lauleta minulle, koska hei, ei se riitä, et on mukavaa, minä tahdon olla paljon parempaa.

Tämän päivän pelottava asia on hammaslääkäriajan varaaminen, sitten kun uskallan niin sen teen. Laitoin sähköpostia kriisikeskukseen opinnäytetyöstä. Kohta mennään Jassin kanssa tekemään 750 metrin aamukävely Kertalle. Illalla olisi mahdollisuus nauttia combattia ja pumppia, tai käydä juoksulenkki tai mitä vaan. Elämä on niin puuduttavan kivaa välillä, ettei osaa nauttia kivoista asioista, vaan ahnehtii.

Kyllä minä osaan nauttia, se kuuluu minun temperamenttiin se intensiteetti, jota vaaditaan että voi nauttia. Se intensiteetti on siinä mielessä epätoivottavaa, että viimeisen suklaapalan syöminen on traagista ja haikeaa.

Mutta en kyllä pysty järjellä selittämään miten toinen ihminen voi saada aikaan tällaisen tilan toiselle. Sääliksi käy itseä, toisaalta kateeksi. Olenko kirjoittanut syys-lokakuussa tällaista tahmeutta? Muistaakseni toukokuun lopulta asti kylläkin ja samalla palolla. Olisi surkeaa ja harmaata palata takaisin syksyyn. Kun ajattelee sen niin, olen kiitollinen joka murusesta, koska en uskonut saavani koskaan edes sen vertaa. Mutta, kaikki tai ei mitään, voisinpa tulla otetuksi tai jätetyksi. Tai ehkä saan kaiken, mutta murun kerrallaan. Sietämätöntä.