Hyvä olo

Kollega on kipeänä, joten tuurasin PRV body ja bodypump-tunnit tänään. Hauskaa - olisin mennyt niille tunneille joka tapauksessa, kun himotti niin simona päästä hikoilemaan! Ja nyt siitä sitten vielä siis maksettiinkin, hehee. Huippendaalia. Oli aivan ihanaa ja sitten vielä hallilla työvuorossa oleva mukava lajitoveri antoi minulle munkkipossun matkaan, kun kuolasin niiden perään (ja olin tajunnut ennen tunteja kehua hänen uutta hiustyyliään, mikä varmaankin edesauttoi munkin pakkaantumista matkaani).

Ihanaa oli jumpata ja nyt on paljon parempi olo kuin tässä parin päivän sisään on muuten ollut. Vanhemmillani on vissiin jokin esikoistytär-on-ryöstetty/karannut-perheestämme-kriisi. Iskä ainakin laittoi tylyhköä tekstiviestiä, jonka allekirjoitti etunimellään (ei kovin isällistä) ja äiti sanoi, että he isän kanssa arvostavat avioliittoa ja ovat miettineet, että arvostammeko me kun päräytimme tällä tavalla naimisiin - siis ilman "oikeita häitä". Vaan eipä ole ajatellut sitä, että ehkä me arvostamme liittoamme juuri niin paljon, että se on minun ja Maailman ihanimman välinen asia ja haluamme sen olevan vain meidän välinen asia.

Mutta ihanaa saada ajatukset pois siitä, täytänkö odotukset tyttärenä (mahdotonta) ja miellytänkö kaikkia (mahdotonta) ja etenkin siitä, etten pysty kirjoittamaan kaunista isä-tytär-novellia isäni 50-vuotissyntymäpäiville, koska minulle on menossa sellainen kasvun vaihe, että koitan saada selitettyä itselleni, että minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä ja häpeää isäni juopottelusta ja muusta pöljäilystä. Noita asioita meinaan todella työstää lähitulevaisuudessa, sillä olen nähnyt riittävän monta synnytyksen jälkeistä masennusta, jotka ovat paljolti aiheutuneet menneisyyden selvittämättömistä mysteereistä.

Minulla on ollut näennäisesti hyvä lapsuus, olen päässyt ratsastustunneille ja kaikkea... mutta on eri asia kuunnella ja kuunnella. Koska välillä tuntuu siltä, että vanhempani ovat jotenkin laiminlyöneet minua henkisesti, olen ilmeisesti kiittämätön penikka, jonka pitäsi olla iloinen siitä, että sain kanin 9-vuotiaana ja minua ei ole hakattu (paitsi isä otti kerran kurkusta kiinni ja paiskasi lattiaan). Haukuttu tietenkin on porukan petturiksi ja ties miksi ja ennen kaikkea syytetty vaikka mistä mitä en ole tehnyt. Ja suurimman osan heidän mielestään huonoista valinnoistani olen ilmeisesti tehnyt ihan vain heidän kiusakseen.

Tietenkin vanhempani ovat tehneet parhaansa - kaikki tekevät- mutta se ei poista sitä, että haluan saada lapsuuteni asiat selväksi pääni sisällä ennen kuin teen omia lapsia. Sillä kaikki tietävät mitä tarkoittaa sukupolvelta toiselle niskasta toiseen kaatuva kakka. Isäni tapauksessa kyse on varmaan juuri tästä - hänen isänsä joi, ja kuoli nuorena, ja ehkä siinä on jotain mitä hän ei ole ihan selvittänyt, koska käyttäytyy välillä täysin ääliömäisesti, kaikki maailman defenssit suojanaan ilman mitään kohtaamista ja nöyryyttä tai minun tasolleni "laskeutumista". Siispä mitään toivoa ei ole puhumisesta kasvotusten - olen yrittänyt lähestyä joskus, mutta vastaus on ollut lähinnä "sinulla on selvästi paha olla, toivottavasti löydät vastauksia", ulkoistaen siis kaiken niin kuin mikään ei olisi hänen syynsä. Mutta. Vastuu on vanhemmilla. Ei muuta.

Huomenna on viimeinen päivä harjoittelua, ja se on erikoispäivä. Kumppanuuskeskuksella on avoimet ovet Oulu-päivien kunniaksi ja menen sinne pönöttämään Alzheimer-keskusliiton ständille sekä tutustumaan muihin esillä oleviin järjestöihin. Niin sitten on taas yksi satsi suoritettu ja pikkasenko se on mukavaa. Tänään arvioinnissa ohjaaja sanoi, että olen kirjallisesti hurjan lahjakas ja minusta olisi ainesta yliopistoon (no vautsi) ja varmaan voisin soveltua järjestötyöhön ja hän ei näe minua suorittavassa osastotyössä, koska olen tällainen pohdiskeleva henkilö. Se oli siis kehu. Opettajan kanssa oli pitkä keskustelu elämästä ja kaikesta. Minä se jaksan aina jauhaa. Mutta oli ihanaa, ja olen iloinen siitä, että pystyn keskustelemaan melkeinpä ventovieraiden ihmisten kanssa mistä vain - se on minun tapani jäsentää pääni sisäistä maailmaa.

Syötiin eilisten pizzojen jämät ja se munkkipossu pökkiin ja nyt on kiva raukea olo ja massu täynnä. Nauroin rämäkästi Kauhukeittiölle, vaikka se on aika ahistava ja ihmisvihainen ukko se Ramsay. Varmaan jatkuu samaan malliin sohvalla röhnöttäen tämä ilta, oman kullan kainalossa. On aivan ihanaa olla naimisissa tuon Ihanan kanssa. Ja ihana on myös tuo koiranmussukka tuossa.

Voi että. On se niin. Ihanaa.