Nightwishin keikka illalla oli hieno. Pyrotekniikka oli hyvin suunniteltu ja posahteli hienosti musiikin tahtiin. Tuomas Holopainen tekee hienoa musiikkia, ja keikalla saattoi hyvin tunnistaa elokuvamaisemman tyylisuunnan. Kaunista siitä tekee nimenomaan draamantaju, tunneskaala, alkuvoimaisen taistelun pauhun ja voipuneen, huohottavan suvannon vaihtelu. ("Suvanto eli väinä on leveä ja syvä kohta joessa. Suvannossa vesi liikkuu muuta jokea hitaammin, sillä leveässä uomassa vedelle on enemmän tilaa, eikä joki laske paljonkaan suvannon kohdalla." / Wikipedia) Nightwishissa kukaan jäsen ei tee "toimistotyötä", vaan kaikki ovat Esiintyjiä. On aivan eri juttua katsoa itsekseen rämppäilevää basistia kuin Marco Hietalaa. Keikkaa katsoessa tuli sellainen tuttavallinen olo, että "hei, minähän tunnen nämä tyypit". Siitä tavoitetta muille bändeille!
En ole käynyt paljoa keikoilla elämässäni. Jalkani väsyivät ja silmäni, jotka sijaitsevat hieman 158 cm korkeudella olevan päälakeni alapuolella, eivät nähneet ihan kaikkea heiluvien ihmisten takaa, vaikka olimme melkein eturivissä. Pitkien ihmisten deodorantit pettivät nenäni tasolla. Saatan olla Madetojansali-porukkaa, siis varhaismummo, joka saa oikeasti enemmän kiksejä Kari Tapion konsertista. Olin dekadentti ja rock'n roll ja join yhden punaisen Bacardi Breezerin (oikeastaan ihan vain siitä hyvästä, että en ole raskaana, kuten puolet ystäväpiiristäni on), minkä ansiosta pääsin jonottamaan ylipitkään naistenvessan jonoon. Keikan loppumisen jälkeen tunnelma narikassa oli eläimellinen. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee liikenteessä?
Anette oli oikein hehkeä ja ammattimainen esiintyjä. Ihailin kontaktia yleisön kanssa, ja esiintymisen dynamiikkaa, miettien mitä siitä voisin varastaa bodycombat-tunnille (ihan oikiasti). Mutta pojat, pojat. Olen oikeasti liian vanha siihen, että ymmärtäisin, miksi on coolia vetää viinaa duunissa. Varsinkin, kun kun keikka on K-15. Olen onnellinen, etten ole naimisissa muusikon kanssa. Rokkarithan saa tehdä mitä haluaa, ja jos huvittaa mennä uimaan niin ne menee uimaan, kuten miehensiskonpoika asian on ilmaissut. Niin kerta!
Höhärin tuplakalahampurilainen oli ihan ok, mutta nälkä jäi vieraaksemme. Luultavasti hampurilaisessa oli pippuria, joka pisti ihoni kutisemaan oikein mukavasti. En kuitenkaan ottanut Ataraxia, koska se tainnuttaa minut liian pitkäksi aikaa ja en olisi aamulla jaksanut herätä, kun yhdeksältä alkoi opinnäytetyön ohjausseminaari, jossa minun kuului olla opponenttina.
Tsädäm! Tarkistaessani kotona puoli ysin aikaan kalenterista missä luokassa minun pitäisi olla 30 minuutin kuluttua, huomasin, että olin merkannut kalenteriin seminaarin alkavaksi klo 8.
Hälytyskellot soi. Yritän säilyttää malttini, mutta asioiden unohtelu on niin selvä stressin merkki, ettei sen selvempää. On ihan berberistä, että työasioiden murehtiminen vie näin paljon keskittymistä koululta. Mutta joskus elämä on. Ei elämää voi halkoa siivuiksi ja olettaa, että mikään niistä ei vaikuta toisiinsa. On vaan tasapainoiltava sillä surffilaudalla tilanteen mukaan. Onneksi on niin paljon muutakin elämää tällä hetkellä, että pieni konfliktinmallinnusharjoitus ei tunnu yhtään missään. En minä ole rakentanut taloa hiekalle.
Otetaan siis rennosti. Asia on ihan ok, vahinkoja sattuu itse kullekin (mutta miksi kuitenkin aina minulle?). Huokaisen syvään. Ja totean, että ei se tuo Tuomas Holopainenkaan mitenkään hirviän ruma setä ole - vaikka tietenkin paljon rumempi kuin oma komea ja rakas mussuni.
Philosophie: Hier et demain sont toujours aussi éloignés. Carpe diem.
Nightwish France - le site officiel francophone de Nightwish
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti